”Monet tuntuvat ajattelevat, että heidän roolinsa yhteisessä tilassa on ennemmin lainaaja kuin omistaja,” Eriksson sanoo. ”Suhdetta ympäristöön leimaa kokemus siitä, että joku muu on vastuussa ja minä en saa puuttua. Ja että on olemassa joku ylempi taho, joka miettii asiat valmiiksi.”
Eriksson kutsuu Kotivalot-projektia varten kaupunkilaiset sytyttämään tuhansia jäälyhtyjä ympäri Mikkeliä. Taustalla on taiteilijan kiinnostus kaupunkitilan omistajuuteen. Eriksson on tutkinut teoksissaan erityisesti sitä, miten kaupunkiympäristöön voi vaikuttaa taiteen keinoin pysyviä jälkiä jättämättä – ja mitä muuta katutaide voisi olla kuin graffitia.
Yhteinen kaupunki
Eriksson alkoi tehdä teoksia kaupunkitilaan vuosikymmenen alussa kommenttina ajan katutaidekeskusteluun Helsingissä. Eriksson koki, että keskustelu jumiutui tällöin laillisuuteen ja laittomuuteen, ilman, että kiinnitettiin huomiota siihen, mitä annettavaa katutaiteella voisi olla tavallisen kaupunkilaisen ympäristösuhteen vahvistajana.
Pohdinnoista seurasi vuodenvaihteessa 2010-2011 kolmiosainen opinnäytetyö, jonka ensimmäinen osa oli puunlehdillä verkkoaitaan kirjoitettu teksti Tämä on kuitenkin minun kaupunkini. Monet muistavat erityisesti projektin toisen osan Haluan nähdä muutakin, jossa Eriksson hankki joukkorahoituksella käyttöönsä mainostauluja Helsingissä. Opinnäytteen kolmannessa osassa Eriksson sijoitti jäälyhtyjä Hakaniemen sillan kaiteelle ja Rautatieaseman tuntumaan.
Elissa Eriksson: Haluan nähdä muutakin, 2011
Eriksson on tämän jälkeenkin ollut tekemisissä kaupunkitilan kanssa, esimerkiksi osana Multicoloured Dreams -kollektiivia, joka toteuttaa suurikokoisia seinämaalauksia katutaiteen tekniikoilla. Eriksson haluaa teoksillaan tarjota vaihtoehdon kaupunkitilan kaupalliselle visuaalisuudelle.
Ihmisen suhde ympäröivään tilaan peilaa hänen mukaansa yhteiskuntaa laajemminkin. Urbaanissa ympäristössä jalankulkija muuttuu helposti kohderyhmäksi tai kuluttajaksi. Yhteisessä tilassa on vaikea kulkea olematta mainoksen kohteena.
Katutaiteella ja mainonnalla on kuitenkin jotain yhteistä – ohikulkija ei päätä, mihin teoksiin hän matkallaan törmää. ”Koska kaupunkitilaan tehtyjä teoksia ohikulkija ei välttämättä ole valmistautunut kohtaamaan samalla tavalla kuin galleriaan mennessään, mielestäni on reilua pyrkiä siihen, ettei niissä ole niin aggressiivisia elementtejä. Minua kiehtoo, miten voi herättää ajatuksia ilman, että saa katsojan pois tolaltaan,” Eriksson sanoo.
Elissa Eriksson: Is it worth it? 2017 (Kuva: Timo Toivanen)
Totutun kaavan ravistelua
Eriksson on tutkinut ostamisen ja rahan valtaa myös galleriatilassa. Hän on toteuttanut helsinkiläisessä Galleria Huudossa kaksi rahaa käsittelevää näyttelyä: Creative Shopping (2014) käsitteli luovan tekemisen ja ostamisen suhdetta ja Money Talks (2017) rahan käsitettä itsessään. Raha-aiheeseen liittyy myös Erikssonin tämän vuoden Taideyliopiston Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Keväässä nähtävä teos.
Yhtä olennaista kuin lopullinen teos on sen tekoprosessi, jossa Eriksson usein koettelee käyttäytymisnormeja – myös omiaan. Vuoden 2014 Shopping Queen -teosta varten Eriksson pyysi kaupan kassatyöntekijää lyömään tuotteet kassaan tietyssä järjestyksessä niin, että kuittiin muodostui kruunukuvio. Money Talks -näyttelyä varten Eriksson taas haki tallinnalaisesta pankista yli 300 kiloa sentin kolikoita.
Nyt Mikkeli täyttyy tuhansista jäälyhdyistä – jos kaikki menee hyvin. Kotivalot pyrkii murtamaan yksityisen ja yhteisen rajoja ja kaupunkitilan totuttuja normeja. Projekti linkittyy myös Mikkelin sodan aikaiseen historiaan.
Elissa Eriksson: Shopping Queen
Mikä tekee kodin?
Kotivalot liittyy valtion taideteostoimikunnan 60-vuotisjuhlanäyttelysarjaan State of the Art. Mikkelin taidemuseossa ja Päämajamuseossa nähdään Marketta Hailan kuratoima näyttely Menneen ja tulevan välissä. Näyttely käsittelee kollektiivista muistia ja ottaa kantaa muun muassa Suomen sotien jättämiin ylisukupolvisiin traumoihin. Mikkeli oli sotien aikana päämajakaupunki, joka kärsi suuresti pommituksista.
Myös Eriksson on Kotivalojen yhteydessä pohtinut Mikkelin historiaa. Kaupunki oli tärkeä Karjalan evakkojen kauttakulku- ja tilapäissijoituspaikka. Myös Erikssonin äidin molemmat vanhemmat ovat aikoinaan tulleet evakkoina Karjalan Raudun kylästä Mikkelin seudulle. Äidinäidin sukua jäi Kangasniemelle, äidinisän perhe muutti myöhemmin muualle.
Sodat muuttivat Mikkelin väestörakennetta ja kaupunkikuvaa. Moni tuli Mikkeliin tyhjän päälle ja rakensi sinne kodin nopeastikin. Jälleenrakennuksessa oli kyse myös uuden kodin luomisesta.
Erikssonia kiinnostaakin, miten pienet asiat voivat lisätä kotoisuuden ja turvallisuuden tunnetta. Jo jäälyhty ja kynttilä voivat riittää, kun taustalla on halu olla osa omaa elinympäristöä. Yhteisöllisyyttä tarvitaan nyt ainakin yhtä paljon kuin sotien jälkeen.