“Koska taide on äärimmäisen henkilökohtaista ja taiteilijan itseymmärryksen väline, taiteilija voi tuoda lapsuuden kulttuuriseen kuvaan oman äänensä, oman erityisyytensä ja siten monimuotoistaa kuvaa. Katsomalla ikään kuin kauas lapsuuteen voi nähdä lähelle, nähdä itsensä alastomana ja konkreettisena ihmisenä.”

Elokuu nostaa vuodesta toiseen pintaan keskustelua ja muistoja koulusta. Pienet, reppuselkäiset ekaluokkalaiset ovat liikuttava näky. Kouluvuoden alkuun liittyvät tavat uutisoida ja keskustella opetussuunnitelmasta, koulumatkan liikenneturvallisuudesta, kouluvarusteista, kasvatuksesta, lasten vapaa-ajan vietosta ja vaikkapa siitä, pitäisikö kouluun mennessä osata lukea, kertovat arvoistamme ja lapsuutta koskevista käsityksistämme.

“Lapsuuteen liittyville yleistyksille rakentuvat varhaiskasvatus- ja koulutusjärjestelmät, leluteollisuus, lastenvaateteollisuus, lastenkulttuuri ja monet muut lasten instituutiot. Siksi yleistyksistä täytyy huolehtia ja katsoa, että ne eivät riistäydy käsistä ja ala hallita todellisuutta liikaa. Taiteella, ja taideinstituution osana jokaisella taiteilijalla, on kaikki keinot ja valta näyttää stereotypioita ja purkaa yleistyksiä.”

Heinolan taidemuseossa 3.9.2017 asti esillä oleva Vielä hetki lapsena –näyttelyn teemat istuvat erityisen hyvin siirtymään kesäloman vapaudesta kouluvuoteen ja arjen rytmiin. Marketta Hailan kuratoima näyttely käsittelee nykytaiteen keinoin sitä kehitysvaihetta lapsuuden ja nuoruuden välitilassa, jossa yksilön ymmärrys omasta itsestä ja ympäröivästä todellisuudesta lavenee. Vielä hetki lapsena on osa valtion taideteostoimikunnan 60-vuotisjuhlavuoden näyttelysarjaa State of the Art. Näyttelylle luo historiallista syvyyttä Heinolan kaupunginmuseossa samanaikaisesti esillä oleva näyttely Pienet piimäsuut – Lapsen 100 vuotta Suomessa, joka muistuttaa siitä, että käsitys lapsuudesta ei ole pysyvä.

“Yleistysten tarkasteleminen ja purkaminen on taiteen poliittisuutta. Miten lapsuutta pitäisi käsitellä tänään? Onko lapsuus aikuisuudesta erillinen elämänvaihe? Lapset eivät ehkä ole pikkuaikuisia, mutta ovatko aikuiset isoja lapsia? Eikö jokainen vanhus ole yhä se sama lapsi? Mitä ideologioita aikuisuudesta erilliseen lapsuuteen liittyvillä mielikuvilla edistetään?”

Aikuisten maailmaan kuuluvat kiireet ja vaatimukset sekä tulevaisuuteen liittyvät epävarmuudet ovat osa sitä ympäristöä, jossa lapset kasvavat. Digitaalisuuden ja teknologian erottamaton läsnäolo elämässä tuo lisää mahdollisuuksia, mutta voi myös turruttaa ja luoda levottomuutta. Aiemmat tutut ja turvalliset merkitykset eri elämänaloilla helposti pirstoutuvat. Lapsuus on vaarassa lyhentyä ja mielikuvitusta vapauttavat leikit loppua liian varhain. Maailmanlaajuisten kriisien myötä näemme, kuinka yhä useamman lapsen leikki on uhattuna tai mahdollisuus siihen puuttuu kokonaan.

“Taiteen keinoin on pystytty jo pitkään valaisemaan lapsuuden pimeyksiä: lapsi ei välttämättä olekaan mikään viattoman valkoinen taulu, vaan lapsuutta värittävät pelko ja ahdistus, vääryys ja hyväksikäyttö, näyt joita lapsen ei pitäisi nähdä, painajaiset jotka yön pimeydessä hiipivät lapsen mieleen ja koteloituvat sinne. Tämäkin näkemys lapsuudesta on stereotypia. Ihmiset ovat tottuneet jouluisin tuijottamaan nyrkit suussa televisiosta Ingmar Bergmanin kamalaa piispaa. Mielikuva lapsuudesta jonkinlaisena abjektin pelikenttänä on muuttunut taiteelle tyypilliseksi yleistykseksi.”

Vielä hetki lapsena johdattaa pohtimaan perustavanlaatuisia inhimillisiä kysymyksiä: Miten voisi syntyä luottamusta tulevaisuuteen silloin, kun ei ole keinoja antaa aivoille tilaa ja aikaa opetella hahmottamaan maailmaa, saati samaistumaan siihen, löytämään merkitys kaaoksen keskellä – leikisti ja oikeasti? 33 taiteilijan teoksista koottu näyttely antaa kattavan mahdollisuuden tutkia, minkälaisia näkökulmia teokset antavat lapsuuteen, ja miten erilaiset käsitykset ja kokemukset lapsuudesta elävät rinnakkain.

“Yksi taiteen mielenkiintoisimmista paradokseista on se, että mitä henkilökohtaisempaa asiaa taiteilija käsittelee, sitä useampi sen ymmärtää ja siihen samastuu.”

Sitaatit ovat taiteilija Hanna Weseliuksen puheesta, jonka hän piti Vielä hetki lapsena –näyttelyn avajaisissa kesäkuussa 2017.

VIELÄ HETKI LAPSENA

State of the Art – nykytaidetta valtion taideteostoimikunnan kokoelmasta

Heinolan taidemuseo 10.6.–3.9.2017

Jasmin Anoschkin, Miia Autio, Aura Hakuri, Tiina Heiska, Emma Helle, Laura Horelli, Wilma Hurskainen, Kati Immonen, Martti Jämsä, Anni Kinnunen, Jaana Kokko, Raakel Kuukka, Laura Kärki, Tiina Laitanen, Jouko Lehtola, Niina Lehtonen Braun, Ulla-Mari Lindström, Camilla Mihkelsoo, Jarmo Mäkilä, Juha Nenonen, Erica Nyholm, Marja Pirilä, Mirka Raito, Riitta Rönkkö, Mia Saharla, Anna Seppälä, Hanna Tammi, Milla Toivanen, Elina Tuhkanen, Jaakko Vasko, Niina Vatanen, Anna-Mari Vierikko, Hanna Weselius

Marketta Hailan kuratoima State of the Art -näyttelysarja on kiertänyt vuosina 2016–2017 Visavuoren museon Kari-paviljongissa, Mikkelin taidemuseossa ja Päämajamuseossa. Riihimäen Vanhalla Lasitehtaalla nähtävä Joka hetki on poikkeus on avoinna 3.9.2017 asti. Syksyllä näyttelysarja saa jatkoa vielä Seinäjoella, Kemissä ja Torniossa. Sarjan osat mukautuvat eri paikkakunnilla aikaa ja muistia käsitteleviksi vaihtuviksi kollaaseiksi.

Kuvat: Marika Kokkinen-Eurén