Vale-Tappereista konsulttitoimistoihin

Musiikkitalon edessä kohti taivasta kurkottava hauki, hätääntyneenä ympäri Helsinkiä juokseva pukumies, vankilan seinää koristava graffiti – kaikki tämä on julkista taidetta, ja kuuluu valtion taideteostoimikunnan kokoelmaan.

Vaikka kokoelmaan hankitaan teoksia pieniin tiloihin kuten toimistoihin ja työpaikoille, suuret julkiset tilaustyöt ja taidekilpailut ovat toimikunnan kruununjalokiviä. Kilpailukutsun lähettämisen ja satoihin ehdotuksiin perehtymisen jälkeen seuraa monivaiheinen prosessi. Mikä ohjaa valintoja toimikunnan kokouksissa ja vuosiakin kestävissä julkisissa teoshankkeissa?

Laajentunut kenttä

Valtion taideteostoimikunta on ollut olemassa vuodesta 1956, jolloin valtioneuvosto antoi päätöksen ”julkisten rakennusten kaunistamisesta taideteoksilla”. Kuudenkymmenen vuoden aikana taiteen kenttä on muuttunut radikaalisti. Muutos on ollut erityisen kiivasta vuosina 1983–2016 toimineen taidesihteeri Erika Hyyryläisen uran aikana.

Keskeisimpänä kehityksenä Hyyryläinen nostaa esille taidemaailman monimuotoistumisen ja laajentumisen. Siinä missä 1980-luvun taidekilpailuihin haettiin veistoksia ja seinämaalauksia ja osallistujia oli yleensä 50–70, nykyään taiteilijakunta on paljon laajempi ja teosmuotojen skaala lähes rajaton. Avoimiin hakuihin kilpailuehdotuksia voi tulla 500–600.

Miten toteutettava työ valikoituu teosehdotusmassasta? Viime vuosien valinnoissa mukana ovat olleet vuosina 2008–2016 toimikunnan eri rooleissa toiminut Veli Granö ja nyt kolmannella kaudella jatkava puheenjohtaja Jari Auer. Molemmat sanovat, että toimikunnassa on aina keskusteltu aktiivisesti, mutta lopullinen valinta on yleensä yllättävän yksimielinen.

Taide ei saa ahdistaa

Suuret teoshankkeet asettavat omat rajoituksensa teoksen muodolle ja sisällölle. Auer sanoo, että toteutettavuus on usein keskeinen valintakriteeri. Millaiset ovat riskit, että teos ylipäätään saadaan valmiiksi? Kuitenkin esimerkiksi vuoden 2008 Musiikkitalon taidekilpailun lopulta onnistuneesti toteutettujen ehdotuksien – Reijo Hukkasen Laulupuiden ja Kirsi Kaulasen Gaian – turvallisuutta epäiltiin teknistä katastrofia peläten, Granö huomauttaa.

Granö ja Hyyryläinen kuvailevat Auerin puheenjohtajakautta vuodesta 2011 hyvin aktiiviseksi, tahdiltaan jopa hengästyttäväksi ajaksi. Auer on taustaltaan arkkitehti, ja sanoo itselleen tärkeäksi, että teos tuo lisäarvoa juuri siihen ympäristöön, johon se toteutetaan. Tilaan integroidut teokset, joita ei voi siirtää talon vaihtaessa omistajaa, tuovat haasteensa kokoelmanhoitoon.

Teoksen sisältö vaikuttaa tietysti valintaan. Granö tuo esille, että viime vuosien hankinnoissa humaanit näkökohdat otettu huomioon.

”Emme ole ostaneet teoksia, jotka tekevät ihmisten elämän vaikeammaksi. Tätä lähtökohtaa voi myös kritisoida – kokoelman teokset eivät välttämättä ole kaikkein haastavimpia. Toimikunnan ja valtion sanomaton periaate on, että teosten pitää tuottaa enemmän iloa kuin ahdistusta, jota taide voi esimerkiksi museo- ja galleriatilassa tuottaa.”

Joskus on päätetty ostaa teos, ja huomattu jälkikäteen, ettei sitä saada sisällön puolesta sijoitettua. ”On surullista, jos teos jää tämän takia varastoon. Toimikunta ei kuitenkaan lähtökohtaisesti osta niin rankkoja teoksia, ettei niitä missään nimessä voi sijoittaa,” Auer lisää. Julkisessa tilassa myös ääni- ja videotaide voivat olla ongelmallisia. Omaan työtilaan ei helposti hyväksytä uusia ääniä.

Hyyryläinen toteaa, että 1980-luvulla kaikki ehdotukset olivat abstraktia modernismia. Sijoitusongelmia ei ollut, mutta teokset saattoivat jäädä yleisölle etäisiksi.

Granö toteaa, että noin vuosikymmen sitten ehdotukset muuttuivat voittopuolisesti esittäviksi. Musiikkitalon kilpailu oli kulminaatiopiste, jossa näköisteokset tunnistettavalla figuurilla tulivat ehdotuksissa voimalla esiin.

Suomen suurin veistos!

Toimikunnan hankkeet ovat sen ensimmäisellä toimintapuoliskolla 1950–1980-luvuilla muokanneet mielipiteitä siitä, mitä taide ylipäätään on. Hyyryläisen ensimmäisiä hankkeita oli Suomen suurin veistos, Joensuun yliopistoon vuonna 1985 valmistunut Kain Tapperin Alkukivet.

”Se oli sellaista kokeilua – kukaan ei osannut sanoa mistä niin valtavan veistoksen voisi tehdä. Tapper kehitteli sementtimosaiikkimassan, joka oli kevyempää kuin kivimateriaali olisi ollut. Teos sitten toteutettiin massasta, jonka pintaa valeltiin talouspiimällä. Näin siihen saatiin hieno patina. Joensuussa teosideaa pidettiin hulluna.”

”Kaksi iltapäivälehteä seurasi teoksen kuljetusta Joensuuhun. Siitä tehtiin aukeaman juttu. Kulttuuritoimitukset tekivät siihen aikaan tällaista sisältöä – Suomen suurin veistos matkalla Joensuuhun!” Hankintoja ruodittiin yleensäkin lehdistössä hyvin laajasti, sekä Helsingin Sanomat että entinen Uusi Suomi molemmat kirjoittivat isoja juttuja kaikista projekteista.

”Pitäisikö nykyäänkin toteutettujen teosten olla Suomen suurinta ja ensimmäistä,” Auer kysyy. Granö sanoo, että taidemaailma on kasvanut niin laajaksi, että melkein kaikki hyväksytään sen suuremmin ihmettelemättä.

”1980-luvulla jokaiseen veistoskilpailuun muuten lähetettiin useita Kain Tapperia ja Harry Kivijärveä imitoivia teoksia,” Hyyryläinen nauraa.

Toimikunnan ensivuosina taidekokoelmaa hallinnoitiin ilman vakituista henkilöstöä ja luettelointi oli melko vapaamuotoista – Hyyryläinen muistaa Ateneumin vahtimestarin kaunokirjoituksella täyttämät rahtilaput, joiden kanssa taideteokset lähetettiin ympäri Suomea sen tarkemmin seuraamatta, saapuivatko paketit koskaan perille ja avattiinko niitä.

Taiteeseen ja toimikunnan tehtävään suhtauduttiin kuitenkin hyvin intohimoisesti. Osa alkuaikojen pöytäkirjoista oli keskustelupöytäkirjoja, jotka ovat tallettaneet kiistat esimerkiksi veistoskilpailujen arvostelusta. ”Se oli tulista touhua, tapeltu on hirveästi,” Hyyryläinen sanoo.

Kilpailun järjestäjän vastuu

Vuodesta 1956 toiminut valtion taideteostoimikunta on ollut luomassa standardia siitä, miten Suomessa järjestetään taidekilpailuja. Toimikuntaa pyydetään myös usein konsultoimaan taidekilpailujen järjestämisessä valtakunnallisesti ja sen keskusteluissa luodaan kulttuuripolitiikkaa ja rakennetaan yhteisiä toimintaperiaatteita.

Taiteilijoiden työllistäminen on toimikunnan piilevä tavoite. Se ei ole toimikunnan virallisesti määritelty tehtävä, mutta hankinnoissa pyritään huomioimaan, että rahaa kuluisi mahdollisimman vähän kaikkeen muuhun ja taiteilijoille ohjautuisi mahdollisimman paljon. ”Toinen tärkeä asia, josta olemme halunneet pitää kiinni taidekilpailuissa, on anonymiteetti – näin kuka tahansa voi ottaa osaa ja voittaa”, Granö lisää.

Nyt 2010-luvulla yleistynyt trendi taidekilpailuissa on yritysmäisesti toimivien taiteilijaryhmien viimeistellyt esitykset 3D-mallinnoksineen. Granö sanoo, että yksin omilla kädentaidoillaan toimivat taiteilijat alkavat jäädä kilpailuissa jalkoihin, kun tällaiset ryhmät pystyvät rakentavaan teknisesti häikäiseviä ehdotuksia ja konsepteja, joihin raatien on helppo tarttua. ”Teknologia synnyttää haasteen esimerkiksi taidekoulutukselle – miten taiteilijat koulutetaan vastaamaan taidekilpailujen vaatimuksiin. Harvat taiteilijat pystyvät tällä hetkellä tekemään monimutkaisia teknisiä esityksiä. Kohta aletaan vaatia virtuaalitodellisuuksia.”

Auer tuokin esille myös avoimiin taidekilpailuihin sisältyvän ilmaisen työn. Esimerkiksi arkkitehtuurikilpailujen järjestäjät haluavat yhä enemmän aineistoja ehdotuksiin, mihin menee ammattikunnalta valtavasti aikaa. Auer sanoo, että on kilpailun järjestäjän vastuulla, mitä teossuunnitelmien esityksiltä vaaditaan. Tilaajan tulee miettiä, miten paljon materiaalia oikeasti tarvitaan teosehdotuksen arvioimiseen. Varsinainen toteutussuunnittelu tehdään kuitenkin yleensä yhdessä voittajan kanssa.

Kun voittaja on valittu, edessä on vielä paljon työtä, josta suuri osa kuuluu toimikunnan toimistolle, amanuenssi Heli Ahmiolle, assistentti Marjo Saariselle ja nyt Hyyryläisen jälkeen uudelle vastaavalle tuottajalle Eija Aarniolle. Hyyryläinen kertoo kiintyneensä uransa aikana jokaiseen tilaustyöhön, jota on pakertanut taiteilijan kanssa alusta asti. Suuren tilaustyön toteuttaminen on kiehtova prosessi.

Hyyryläinen sanoo, että valtion taideteostoimikunta on ainoita tahoja Suomessa, joka pystyy ottamaan taloudellisesti suuria riskejä tilatessaan monumentaalisia teoksia, kuten Aarne Jämsän 51 metriä leveän ja yli 7 metriä korkean Helmanheilahdus Helsinki-Vantaan lentokentän juna-asemalla. ”Me tsemppasimme Jämsää viisi vuotta. On upea hetki nähdä valmis teos. Taiteilijan puolesta on joka kerta valtavan ylpeä.”